Katja Leppäkoski
New York on kaupunki joka ei koskaan nuku. Huonolla tuurilla se on myös kaupunki jossa ei itse nuku.
Edellisviikolla olin Kankaan Jyrkin kanssa kokousreissulla tässä hektisessä metropolissa, jossa tapasimme yhdessä IJFO:n (International Jazz Festivals Organization) festivaalikollegoiden kanssa. Meitä on saman pöydän ääressä 14 eri festivaalin edustajaa 12 maasta, eli 10 festivaalia Euroopasta, kaksi Yhdysvalloista ja kaksi Kanadasta, ja joka festivaalilta osallistuu kokouksiin 1-3 edustajaa. Tapaamisia on neljä kertaa vuodessa ja marraskuun tapaaminen on aina perinteisesti New Yorkissa. Siellä valtavan kulttuuritarjonnan keskellä istumme Manhattanilla aamusta iltaan hotellin kokoushuoneessa, jossa käydään ensin puoli päivää sisäisiä asioita läpi, ja sen jälkeen alkaa kolme päivää jatkuva agenttien eli artistien keikkamyyjien virta tiukan minuuttiaikataulun mukaan. Illalla käydään klubeissa minkä jet lagilta hereillä pysyy, ja aamulla sama homma alkaa taas alusta. Napakasta aikataulusta huolimatta tapaamiset ovat erittäin mielenkiintoisia, ja myös kollegoiden kanssa käydyt keskustelut antavat aina uutta informaatiota ja herättävät ajatuksia. Ekalla New Yorkin reissulla piti ahnehtia kaikki legendaariset klubit saman tien, nyt jo malttaa olla valikoivampi. Mutta hyvää musaa on tarjolla niin paljon, että aina reissun jälkeen iskee harmitus ettei juuri mitään silti ehtinyt nähdä.
On häkellyttävää kuinka pieniä kaikki kuuluisat jazzklubit ovat, pääosin samaa kokoluokkaa meidän kotoisen Cafe Jazzin kanssa. Blue Note on tosi ahdas, kuin Cafe Jazz jossa olisi lava pitkällä seinällä eli tila on varsin kapea, ja täynnä japanilaisturisteja. Village Vanguard on kellari, ja Knitting Factory sokkeloinen tehdastyylinen paikka jossa on useita tiloja, ja pääosin pieniä. Birdland on ehkä vähän Cafe Jazzia isompi, ei paljon, mutta tila on aika kiva ja taaempana olevat pöydät ovat korokkeella. Jokaisessa klubissa syödään konsertin ohella. Tarjoilijat kulkevat kyyryssä keikan aikana, mutta palvelu pelaa koko ajan, ja syömisestä huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta) kaikki kuuntelevat kiltisti. Sitten 2-3 tunnin päästä porukka ulos ja toinen sakki sisään kuuntelemaan toisen setin. Chick Corean kaltaisetkin nimet esiintyvät näissä pikkuklubeissa, kaksi settiä illassa ja usein viikko putkeen. Luulisi että tällä samalla konseptilla voisi edes yksi jazzklubi toimia Suomessa!
Se että New Yorkissa ei ehkä nuku, ei johdu välttämättä vilkkaasta yöelämästä, vaan suurkaupungin metelistä. Kaksi ensimmäistä yötä menin nukkumaan puolenyön jälkeen, ehkä noin yhden aikaan, ja paitsi että viidenteen kerrokseen kuului loistavasti kaikki ohi ajavat ambulanssit ja muut sireeniautot, niin klo 4.30 alkava räjäytystyömaa piti huolen liikenteellisesti hiukan rauhallisemmasta aamuyöstä. Korvatulpat eivät auttaneet, ei pumpuli, ja toisen yön jälkeen kiltin suomalaisen oli pakko mennä respaan kysymään, että saisiko uuden huoneen. Hotelli oli täynnä ja asiaa luvattiin harkita seuraavana päivänä. Kolmannen yön jälkeen sanoin vastaanottovirkailijalle, että kyllä Suomessa meillä kotona paukkui peltikatto pari vuotta sitten aika lujaa myrskyllä, mutta tämä on kyllä pahempaa. Lausunnollani oli juuri toivottu vaikutus: nainen katsoi tosi pitkään ja sanoi, että eiköhän uusi huone järjesty. Nukuin loput yöt oikein hyvin hotellin 18. kerroksessa sisäpihan puolella.