Vesa Sytelä

Kuluva talvi on ollut sen verran “syksyinen”, että kevään merkit pitää hakea ihan muualta kuin ikkunasta katsomalla. Minulle on eräs varmimmista kevään merkeistä aina ollut jääkiekon SM-liigan huipentuminen ja play-off otteluiden alkaminen. Olen tätä kirjoittaessa juuri palannut Raumalta, jonka jokin aika sitten mielestäni melko onnistuneesti remontoidussa jäähallissa oma suosikkini Tampereen Ilves otti Isäntäjoukkue Lukolta porilaisittain ilmaistuna “pataansa”. Oma joukkueeni siis ikävä kyllä hävisi, mutta tappiosta huolimatta oli oikein mukava katsella hienoa play-off -vääntöä.

Leppoisa asenteeni jääkiekkoa kohtaan on lähtöisin kotikaupungistani Tampereelta, jossa perinteitä jääkiekossa on yhtä paljon kuin mestaruusviirejä katossa, Ilveksellä 16, Tapparalla 15 (3 näistä Tapparan edeltäjällä TBK:lla) ja mahtuupa mukaan yksi viiri vuodelta 1968 jolloin mestaruuden nappasi Koo-Vee. Tampereella on aina ollut vähintään kaksi joukkuetta ylimmällä sarjatasolla ja vuoteen 1980 saakka kolme. Tuolloin Koo-Vee putosi silloisesta SM-sarjasta eikä ole sen jälkeen yltänyt Mestistä korkeammalle. Nykyään ei Tampereelle siis voi tulla kolmea mitalia yhden kauden päätteeksi kuten joskus aikanaan, mutta saa nähdä saadaanko joskus taas kaksi, kukapa sen tietää.

Tampereella valinta seurojen välillä on yksi elämän tärkeistä valinnoista ja se tehdään hyvin varhain, usein vanhempien toimesta jo vauva-iässä. Oman joukkueen pärjääminen on tietysti erittäin tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on aina ollut se, että saa seurata hyvää jääkiekkoa.

Tänään tuota viimeksi mainittua oli tarjolla yllin kyllin. Lähdin otteluun yksin mutta viereeni sattui pari paikallista asiantuntijaa ja eri värisistä laseista huolimatta oli heidän kanssaan oikein mukavaa kommentoida pelaajien esityksiä, tuomareista puhumattakaan. Eittämättä tuli mieleeni Tampereen jäähalli, jossa yleensä kovin hiljaiset hämäläisetkin saattavat antautua keskusteluun ennestään täysin tuntemattoman vierustoverin kanssa.

Porissa viime vuodet viihtyneenä olen silloin tällöin käynyt katsomassa Ässien otteluita Isomäen jäähallissa, riippumatta siitä kuka kulloinkin on ollut vastustajana. Olen useasti miettinyt millainen tunnelma hallissa olisi, jos Porissakin olisi useampi kuin yksi joukkue ylimmällä sarjatasolla. Muutaman kerran on hallissa tosin ollut sen verran kiihkeä tunnelma, että ehkä on parempi että joukkueita on Porissa vain yksi ja “paikallisotteluksi” riittää Lukon vierailu muutaman kerran vuodessa.

Suomalaisen jääkiekon historiaa nähtiin tämänpäiväisessä ottelussa, kun Ilveksen iki-dynamo Raimo Helminen luisteli Rauman jäähallin jäälle viimeistä kertaa. “Raipe” aloitti uransa ylimmällä tasolla vuonna -82. Tuolloin Pori Jazzissa esiintyivät mm. Benny Goodman, Lester Bowie sekä The Modern Jazz Quartet. Tuntuu kuin noista ajoista olisi kulunut ikuisuus ja jos katsoo kuinka paljon maailma on noista päivistä muuttunut, näin todella onkin. Tuohon aikaan jopa faksi oli melkoisen eksoottinen väline ja kännykkää käytti korkeintaan Maxwell Smart puhuessaan kenkäänsä (kuka muistaa?). Vuodesta -85 eteenpäin Helminen viihtyi kautta -87-88 lukuun ottamatta ulkomailla. Kun hän vuonna -96 palasi Suomeen ja totta kai Ilvekseen (“jäähdyttelemään”, kuten monet tuolloin asiasta totesivat) esiintyivät Porissa mm. sellaiset artistit kuin Bob Dylan, Little Richard ja Björk ja tuostakin ajasta on jo kulunut melkoinen tovi.

Raimo Helminen lopettaa uransa kuluvaan vuoteen 2008, ja samana vuonna Porissa esiintyy Carlos Santana. Eläviä legendoja molemmat aloillaan. Toinen lopettaa mittavan uransa mutta toivottavasti toinen jatkaa vielä vuosia jotta saadaan nauttia hyvästä musiikistaan vielä pitkään. Jääkiekossa 40 vuotta täyttäneet ovat seniori-iässä mutta musiikin puolella parhaat vuodet ovat usein vasta edessä. Esimerkiksi bluesin puolella ei moisilla ikävuosilla kaikkialla Missisipissä pääse vielä edes paikalliseen baariin jammailemaan!

Ai niin, otsikko oli monikko… niitä muita kevään merkkejä… hmmm… ohjelmaa puristetaan kasaan, kovalla kiirellä dead-linen lähestyessä, kuten aina ennenkin, mutta siitä lisää ensi kerralla!

Elina Yrjölä

Pori Jazz 66 ry:llä on tällä hetkellä parisensataa jäsentä. Määrä on yli puolet pienempi kuin 10 vuotta sitten. Havahduin pohdiskelemaan tätä lähettäessäni jäsenkirjeitä ja miettiessäni frankeerauskoneen ääressä silmien ohitse vilahtelevia tuttuja nimiä ja heidän nykyisiä kotipaikkojaan ja sitä, kuinka moneen ihanaan ihmiseen olenkaan tutustunut vuosien varrella. Yhdistystä perustettaessa reilut 40 vuotta sitten siihen liittyi innokas joukko musiikin, etenkin jazzmusiikin ystäviä ja kannustajia, jotka halusivat tukea yhdistystä ja sen olemassaoloa. Silloin ei tuntunut olevan pääasia se mikä nykyisin on miltei ensimmäinen kysymys kaikkien huulilla; mitä siitä saa? Tärkeä kysymys tietenkin, mutta kaikenlainen talkoohenkisyys ylipäätänsä tuntuu nykyisin olevan kovin kortilla ja on monessa järjestössä kipeästi kasvava ongelma. Onneksi Pori Jazzilla on vielä paljon ihania vapaaehtoistoimitsijoita, mutta siitä aiheesta enemmän toisella kertaa.

Muistojen nostalgiassa havahduin myös siihen, että tänä vuonna minulle tulee täyteen 20 vuotta tässä talossa ja jo sitä ennen ramppasin festarilla Englannista käsin monena kesänä toimitsijana. Olen siis Kankaan Jyrkin jälkeen vanhin työntekijä talossa – joka suhteessa. Jotain kummaa taikaa tässä työssä ja työpaikassa on, että se jaksaa silti yhä vaan kiehtoa. En koe itseäni ihan niin fossiiliksi, etten ole ymmärtänyt poiskaan lähteä (?). Jazzista on taitanut tulla elämäntapa – tiedä häntä, mutta joka tapauksessa se uusiutuu joka vuosi, niin miksipäs ei. Paljon on kuitenkin tapahtunut ja muuttunut vuosien mittaan ja palatakseni alkuperäiseen aiheeseen eli yhdistysasioihin, niin viimeisimpänä, isona muutoksena pitkäaikaisen yhdistyksemme puheenjohtaja Timo Santavuon ilmoitus poisjäämisestään hallituksessa 16 vuoden työrupeaman jälkeen. Niin, ajat muuttuvat, henkilöt vaihtuvat, mutta Pori Jazz puuskuttaa vahvana eteenpäin täysin voimin yhtä ”fortena” kuin aina ennenkin. Every year in July!