Katja Leppäkoski

Harvassa ovat ne, jotka ovat vaikuttaneet Pori Jazziin neljällä vuosikymmenellä sellaisella panoksella kuin Visa Nurmi. Harvassa ovat myös ne, joilla on suuri sydän ja pää täynnä ideoita, kykyä myös toteuttaa ne, ja innostaa ja kannustaa muita samaan. Visa oli juuri sellainen harvinaisuus, ja siksi tuntuu todella surulliselta ja haikealta, että hän on poissa. Äkillinen sairaskohtaus vei hänet meiltä kaikilta, ja menetys on tietysti suurin hänen perheelleen Annelle ja Kaiukselle, sekä mainostoimistomme Kaufmannin väelle.

Työstimme täällä Jazzin toimistolla suru-uutista muistelemalla Visaa. Kankaan Jyrki kertoi ottaneensa Visan festivaalitoimistoon kesätöihin hänen ollessa vielä porilainen lukiolaispoika 70-luvun alkupuolella. Yrjölän Elina muisteli häntä noilta ajoilta pitkänä hoikkana poikana jolla oli aina slipoveri päällä, ja olipa nuori mies Nurmi 70-80-lukujen vaihteessa useamman vuoden myös Pori Jazz 66 ry:n hallituksen jäsen. Hänestä Pori Jazz sai ahkeran ja innokkaan jazz-aatteen levittäjän, joka otti myös haltuun festivaalin markkinoinnin 70-luvun lopulta lähtien. Ja Visan mukana se sitten kulkikin neljän vuosikymmenen aikana aina toimistosta toiseen. Välillä kokeiltiin muita mainostoimistoja, ja aina ennemmin tai myöhemmin palattiin taas yhteen.

Mainostoimisto Rientolan aikana en itse juuri ollut Visan kanssa tekemissä 90-luvun loppupuoliskolla, kun ei silloinen festivaalin tuotantopäällikön tonttini juuri markkinointiasioita sivunnut. Rientolan tiimi Visan johdolla suunnitteli monta vuotta festivaalin markkinointia – samoja kantavia voimia jotka taas nytkin meidän markkinointiviestintää toteuttavat – mutta 2000-luvun alkupuoliskolla alkoi jälleen jakso jolloin Pori Jazz teki yhteistyötä myös muutaman muun mainostoimiston kanssa. Olin ollut pari vuotta toimarina, kun syyskuussa 2007 Visa tuli käymään kuultuaan Jyrkiltä, että silloinen mainostoimistokuviomme on mietinnässä. Visan power pointissa ei ollut yhtään kuvaa. Lauseet olivat lyhyitä. Taisipa yhdessä slidessa olla vain kaksi sanaa. Mielestäni en ole helposti puhuttavissa pyörryksiin, mutta sillä kertaa olin täysin myyty! Visan innostus ja karisma tempaisi mukaan heti, ja erityisesti hänen kokonaisnäkemyksensä siitä mistä tullaan, missä ollaan ja mihin pitäisi mennä, oli huima. Totta kai tiesin, että Visa tuntee festivaalin hyvin, mutta silti hämmästyin miten hienosti hän osasi asettaa Pori Jazzin menneisyyden ja tulevaisuuden oikeisiin mittasuhteisiin katsomatta silti peruutuspeiliin, ja miten kokonaisvaltainen näkemys hänellä oli meidän markkinointiviestinnästämme ihan yhteistyökumppaneista lähtien. Pyysin Visaa meilaamaan pari Kaufmannin referenssiä vielä palaverin jälkeen, kun en millään kehdannut sanoa heti suoralta kädeltä, että mun puolesta voidaan aloittaa yhteistyö ihan saman tien.

Samassa kaupassa sain Visasta myös ystävän ja tukijan, joka jaksoi aina tsempata ja sparrata minua, jolla on yli puolet lyhyempi festivaalihistoria kuin hänellä. Hänen liikkeellepaneman Gourmet-lehden lukijana innostuin myös kulinaarisista asioista, ja Visahan otti mielellään uusia opetuslapsia. Tästä viimeisin hieno muisto on kesäkuulta Visan mökiltä, jossa herkulliset ruokalajit seurasivat toistaan ja kirjoitin muistiin hänen ”valistuneen amatöörin” ihanan risotto-ohjeen. Omista murheistaan hän ei koskaan tehnyt numeroa vaikka niistä olisi kyllä muille jakanut, vaan oli aina ihailtavan positiivinen, musiikkitermillä vivace.

”Young at Heart” on teema, jonka Visa viime viikon alussa sopi muiden kaufmannilaisten kanssa yhdeksi ensi vuoden Pori Jazzin markkinointiviestinnän teemaksi. Ilmaisuun liittyy nyt myös traagisuutta, mutta koko idea oli Visan allekirjoittama, ja siksi ylpeänä lähdemme sillä teemalla viemään vuoden 2010 ilmettä eteenpäin. Kiitos Visa, kaikesta.

Ps. Myös tämä Jazz blogi oli Visan idea, tietysti.

Mikko Peltola

Suomessa julkaistiin viime vuonna yli 50 jazzlevyä. Vaikka luvussa on mukana myös kymmenkunta uusintajulkaisua, niin määrä on huima. Huhut jazzin kuolemasta ovat voimakkaasti liioiteltuja ja ennenaikaisia.

Puoleensataan albumiin mahtuu tietysti laaja laatukirjo, mutta pääosin taso on kova. Tutustuin hyvin viime vuoden tarjontaan, kun olin Jazz-Emma -palkinnon valintaraadissa.

Jazz-Emman ehdokkaiksi nousseet viisi albumia ovat täysin kansainvälistä tasoa ja kestävät kovankin vertailun. Tasoa riittää myös eri tyyleissä big band -musiikista trioihin. Mistä tämä kaikki kertoo?

Suomessa kerätään sitä satoa, jonka siemenet kylvettiin 1970- ja 80-luvulla, kun nykyistä musiikin koulutusjärjestelmää rakennettiin. Toinen seikka on äänitystekniikan huima kehitys. Nykyisillä kotistudioillakin pystyy äänittämään erinomaista jälkeä. Kynnys levyttää on oleellisesti madaltunut.

Suomen Jazzliiton kotisivuilta www.jazzliitto.fi löytyy lista viime vuonna julkaistuista jazzlevyistä. Käykäähän katsomassa ja ostakaa kokeeksi.

Lopuksi suositukseksi oma Top-5: The Five Corners Quintet: “Hot Corner”, Mikko Hassinen: “Traveller”, Perko-Pyysalo-Viinikainen: “Maan korvessa”, Jaska Lukkarinen trio: “Trane Ear” ja Sami Pitkämö & UMO: “Lauluja rakkaudesta ja vähän muustakin”.

Hyvä musiikki vie mielen jo kesäiseen Poriin.

Jyrki Kangas

Korean Gapyeongissa olevan padon alla virtaa hiljaa joki, jonka saaret on muotoiltu Porin keskustan jokihaaran saarten mukaan. Saarten nimi on Jarasum. Siellä järjestetään vuosittain lokakuussa festivaali www.jarasumjazz.com., joka on rakenteeltaan Pori Jazzin tyylinen. Suuria ulkoilmakonsertteja, klubeja, basaarikujia ilmaisestradeineen ja muuta Porissa ensin hyväksi havaittua toimintaa.

Jae Jin In ja maakuntahallitus vierailivat vuonna 2000 Montreux’ssa, Haagissa ja Porissa ja päätyivät perustamaan Porin mallin mukaisen tapahtuman. Ensimmäinen juhla syyskuussa 2003, jolloin Koreassa ei koskaan sada, oli ikimuistoinen.

Jarasumiin oli rakennettu hieno estradi, hienompi kuin Kirjurinluodossa oli nähty, mutta ilman kattoa. Puupenkkien sijaan istuimina oli selkänojalliset putkijalkatuolit. Lippuja oli ennakolta myyty hyvin. Aattopäivänä alkoi sataa – hillittömästi.

Vettä kertyi kentälle ja rakennelmiin nilkkaan asti ja kaikki muuttui mutavelliksi. Jae Jin In eli ”Zeizei” ilmoitti, että festivaali oli peruutettu, koska saari oli kadonnut näkyvistä padon aukaisemisen johdosta. Saimme puhuttua hänet ympäri ostamaan 5000 sinistä sadetakkia ja jakamaan ne ennakkolipun ostajille sekä hommaamaan jotakin katoksia estradille. Festivaali jatkui päivän viiveellä yleisön istuessa kentälle levitetyn sinisen muovin päälle kertyneessä järvessä nilkkoja myöten vedessä siniset sadetakit päällä. Ja heti juhlien jälkeen paistoi aurinko.

Seuraavina vuosina festivaali järjestettiin lokakuussa ja estradit katettiin. Festivaali kasvoi ja menestyi. Nyt saaria suurennetaan, kuten Porissakin areenan alueelle tapahtuu.

Maakuntadelegaatio tulee taas kesällä Pori Jazziin. Tulee olemaan kiintoisaa havaita, minkä näköiseksi Jarasum sen jälkeen muuttuu. Myös Israelista tulee 25 hengen vaikuttajadelegaatio tutustumaan Pori Jazziin aikomuksenaan perustaa maahan suuri jazzfestivaali. Minkähänlaisen version he tulevat tekemään?

Mikko Peltola

Ylellä oli taannoin radio-ohjelma nimeltään autiosaaren levyt. Siinä eri henkilöt saivat valita vain yhden albumin ja perustella sen. Tämä mainio radiosarja nousi mieleeni, kun huomasin Miles Davisin Kind of Blue -levyn äänityksistä tulevan 50 vuotta. Minulle Kind of Blue olisi autiosaaren levy. Miksi?

Se on ikuista ja rannatonta musiikkia, joka on yhtä tuoretta nyt kuin julkaisuhetkenäänkin. Musiikin rento ja hypnoottinen svengi on lähes lumoavaa. Milesin yhtyeiden kokoonpanot vaihtelivat usein, mutta tässä sessiossa oli koolla todellinen dream team: muun muassa John Coltrane tenorifoni, Cannonball Adderley alttofoni, Bill Evans piano, Paul Chambers basso ja Jimmy Cobb rummut. Levyn kaikki äänitykset tehtiin kahden päivän aikana Manhattanilla eräässä 30. kadulla sijaitsevassa studiossa keväällä 1959. Miles oli halunnut äänityksiin vahvan spontaanisuuden tunteen, siksi kappaleet esiteltiin yhtyeelle vasta studiossa. Kind of Blueta pidetään jazzin klassikkona ja yhtenä amerikkalaisen musiikin mestariteoksena.

Jazzlevytysten parhaat kansigrafiikat kuuluvat ehdottomasti Blue Notelle. Mutta Kind of Bluen kansissa Columbia Records onnistui; Miles Davisin coolius tiivistyy kannessa.

Nyt albumia on saatavana myös tyylikkäänä juhlapainoksena, jossa bonuksena on mm. vaihtoehtoisia ottoja kappaleista sekä kirja ja juliste.

Kind of Bluen äänityksistä on tehty myös kirja. Jos tietoni ovat ajan tasalla, niin WSOY:n populaarikulttuuriin keskittyvä Johnny Kniga kustannus julkaisee tämän opuksen suomennoksen ensi kesänä Pori Jazzissa. Sitä odotellessa kuunnelkaa tätä loistavaa musiikkia.

Elina Yrjölä

Lokakuu vaihtui viikonloppuna marraskuuksi ja lisää sadetta ja räntää on odotettavissa. Maailmassa tuntuu vallitsevan kaikenlainen synkkyys ja alakuloisuus niin sään kuin ympärillämme olevan yhteiskunnallisen pahoinvoinnin ja taloudellisen tilanteen vuoksi.

Juuri viikonloppuna ollut pyhäinpäivä tuo voimakkaasti mieleen poismenneet omaiset ja ystävät ja herkistää mielen entisestään. Vanhempieni haudalla poiketessani pohdin, että täällä lepäävillä ei ole enää kiire minnekään! Ei tarvitse sovitella aikatauluja ja rientää tukka putkella paikasta toiseen. Mitenkähän levollisena voin itse kuvitella lepääväni täällä kerran, kun se hetki koittaa ja mitä olen ihan oikeasti saanut aikaan?

Katselin viime maanantaina televisiosta uudelleen filmin Ray Charlesin inspiroivasta ja epätavallisesta elämästä ja pohdin sitä ajankuvaa, joka silloin vallitsi ja minkälaisissa oloissa hän varttui. Se ei ollut todellakaan ruusuilla tanssimista. Rayn äiti osasi onneksi kasvattaa poikansa kohtamaan maailman ja sen vastoinkäymiset sisulla, ja sillä sitkeydellä Ray ponnisti itsenä kansainväliseksi tähdeksi. Hänen jälkensä ja musiikkinsa elää aina, tuo yhä hymyn huulille ja saa jalan heilumaan.

Perhe, ystävät, musiikki ja erilaiset elämykset ovat tärkeitä voimanlähteitä varmaan meille kaikille ja antavat rohkeutta uskoa tulevaisuuteen. Välitetään toisistamme, keskitytään olennaiseen, huomioidaan apua tarvitsevat, mutta yritetään nähdä myös se uskomaton kauneus, joka on kaikkialla ympärillämme.

Ray – tällä kertaa auringonsäde pilkahti juuri ikkunastani ja uudet jazzpaidat tulivat painosta. Me täällä keskitymme valmistelemaan uusia upeita festarielämyksiä ensi kesän vieraillemme, marraskuu ei meitä porilaisia lannista – eihän?
Seuraava juttu putkahti sopivasti sähköpostiini, optimismia, sitä kaivataan:

Porilaista elämää

Kaksi porilaista kaveria kuoli ja joutui helvettiin. Seuraavana päivänä piru pysähtyi tsekkaamaan, miten kavereilla menee ja löytää heidät pukeutuneina toppatakkeihin, käsineisiin ja karvalakkeihin. Molemmat lämmittelevät tulen ääressä Karhu-pullot kourassa. Piru ihmettelee; Mitä te teette? Me ollaa Porist, lume, jää ja kylmyyre maast. Ollaa vaa tyytyväissi ko päästää lämmittelee välil, onneks Karhu o kylmää, vastaavat porilaiset tyytyväisinä. Piru kääntää lämpöä raivoissaan entistä kuumemmalle. Seuraavana aamuna piru taas ihmettelee, ettekö te huomaa kuin helvetin kuuma tääl on?
- Tua noi ni, tiäksää kato nii ko me sul eilä kerrottii, me ollaa Porist, lume, jää ja kylmyyre maast. Ollaa vaa tyytyväissi ko päästää välil lämmittelee, toistavat porilaiset vastauksensa ja grillaavat tulen ääres makkaraa ja juovat Karhua, tällä kertaa nelosta. Piru on niin raivoissaan, ettei tiedä miten päin olisi. Sitten hän keksii ratkaisun. Porilaiset tykkäävät kuumuudesta, koska he ovat eläneet koko ikänsä kylmässä. Piru päättää kääntää kaiken lämmön pois helvetistä. Seuraavana aamuna lämpötila on alle nollan ja jääpuikkoja roikkuu joka paikassa. Ihmiset hytisevät niin kovin, että hampaat kalisevat. Piru hymyilee ja lähtee etsimään kahta porilaista. Piru löytää heidät pukeutuneina toppatakkeihin, käsineisiin ja karvalakkeihin, hyppimässä ja huutamassa riemusta kuin hullut, Karhua on kulunut koritolkulla. Piru vääntelee käsiään epätoivoissaan: Minä en ymmärrä, kun käännän kuumalle, te olette tyytyväisiä ja kun tulee jäätävän kylmää te olette edelleen onnellisia. Mikä teissä porilaisissa oikein on vikana? Porilaiset katsovat pirua yllättyneinä:- Ek sää tiä? Tua noi ni kato ku sillo ko helvetti jäätyy, ni Pori Ässä o voittanu SM-liiga mestaruure!

Mikko Peltola

Kotimaisella jazzilla on tänä syksynä syytä pieneen juhlaan. Sibelius- Akatemian jazzmusiikin koulutusohjelma täyttää 25 vuotta, se perustettiin vuonna 1983.
Sibelius-Akatemialla on hieno historia ja maine. Se on edelleen pohjoismaiden suurin musiikkikorkeakoulu. Sen tehtäväksi määritellään vaalia ja uudistaa musiikkikulttuuria. 80-luvun alkupuoli oli Sibikselle merkittävää aikaa, kun sen suojiin perustettiin jazzin ja kansanmusiikin osastot. Tällä oli myös musiikkipoliittista merkitystä, koska näin edellä mainitut musiikkityylit “tunnustettiin” klassisen musiikin rinnalle.
Sibiksen jazzlinjan kautta on tullut jo monta merkittävää jazzmuusikkoa, joiden taidot on rekisteröity koti- ja ulkomaisilla konserttilavoilla. Se on tarkoittanut myös merkittäviä työtilaisuuksia linjan opettajille. Rumpali ja professori Jukkis Uotila sekä saksofonisti ja jazzlinjan johtaja Jari Perkiömäki ovat tehneet merkittävän työn tämän opinahjon eteen. Porilaislähtöinen ja Pori Big Bandissä oppinsa saanut Perkiömäki oli myös jazzlinjan ensimmäinen oppilas, joka väitteli tohtoriksi jazzista.
Onko musiikissa sitten kaikki hyvin ja tasa-arvoista, kun jazzissakin saa yliopistotason koulutusta? EI OLE! Klassisen musiikin ylivalta esimerkiksi apurahoissa ja musiikkiin kohdistuvissa investoinneissa on räikeä. Ensin hoidetaan klassisen musiikin, oopperan tai oopperajuhlien asiat ja konserttitalot kuntoon ja näistä jääneillä muruilla ruokitaan esimerkiksi rytmimusiikin tarpeita. “Valittavasti”, kuten eräs vastikään Nobelin rauhanpalkinnon saanut sanoisi.

Niina Eeva

Eräänä talvisena iltana keskustelin isomman naisporukan kanssa siitä, mikä on kunkin paras Pori Jazz -muisto vuosien varrelta. Yksi oli kohdannut nykyisen aviomiehensä festivaalin humussa. Toisen muisto oli kirkkaampi kuin muisti: porukalla kumottujen viinitokkien jälkeen eivät jalat tahtoneet kantaa ja järkkäritkin tulivat häätämään ryhmä rämää jo kotiin päin.

Kolmannella taas parhaaksi jazzmuistoksi oli noussut isoveljen keikka uudenuutukaisella LP40!:lla muutama vuosi sitten. Eräällä oli jazz-kavereidensa kanssa jokavuotinen kisa siitä, kuka bongaa eniten julkkiksia päivän aikana. Joku ei ollut käynyt jazzeilla vielä koskaan; toinen taas jo kapaloikäisestä lähtien.

Keskustellessamme monella nousi päälle muiden kuitenkin se festivaalin kuuluisa tunnelma, joka tutkimustenkin mukaan on yksi Pori Jazzin kiistattomista vahvuuksista. Suomen tunnetuimman ja kiinnostavimman* kesätapahtuman missiona onkin mm. tuottaa kävijöilleen tunnelmaltaan ja puitteiltaan ainutlaatuisia elämyksiä, joita halutaan vuodesta toiseen kokea uudelleen.

Mutta kun nyt päästiin asiaan, mikä on SINUN paras Pori Jazz -muistosi? Jätä vastaus alle “Kommentoi”-kohtaan ja saattaa olla, että palkitsemme hauskimman ja mukaansatempaavimman muiston konserttilipuilla!

* Taloustutkimus Oy: Mielikuvat kesätapahtumista ja sponsorointi 2007.

Elina Yrjölä

Vappu on kovasti ollut blogi-tekstiemme aiheena ja minäkin aion jatkaa vielä samasta teemasta. Sovitaan, että tämä on sitten viimeinen.

Olimme kuoroni Canzonan kanssa Saksassa pitämässä pari vappukonserttia Bad Kreuznachissa ja Frankfurtissa. Saksan vappusää oli Suomea huomattavasti koleampi ja sää lämpeni kunnolla vasta viikonloppua kohti. Matka oli hauska ja tarkoitustaan vastaava, siitä ei sen enempää ja Anne rekrytoi jopa yhden uuden toimitsijankin jazz cateringiin omasta kuorostamme. Markkinointikin onnistui yllättävän hyvin, sillä lipunmyynnin vastaavamme Hannu kertoi, että Porissa asiakkaat kyselivät jo huolissaan lippuja Santanan konserttiin, kun Saksassa oli ollut liikkeellä huhu, että lipunmyynti lopetetaan, kun lippuja on myyty jo niin paljon.

Vanha totuus tuli jälleen koettua, musiikki yhdistää ja kielimuurikin häviää. Suomalaiset kansansävelmät, raikkaat merilaulut ja taidokas harmonikkamusiikki uppoavat yhtä hyvin saksalaiseen yleisöön kuin kotimaiseenkin. Kun asenne ja musiikki on kohallaan niin kaikki muukin luonaa. Oikeaan tunnelmaan päästyä alkaa saksalaisiltakin löytyä englanninkielen sanastoa ja meikäläiselle pulpahtaa kouluajan ruosteiset saksansanat pinnalle ja juttu luistaa.

Frankfurtin aurinkoisilla, kansan täyttämillä kaduilla, melkein hukuimme ihmisvilinään, mutta kulman takaa kuuluva katusoittajan saksofonin törähdys johdatti taas oikealle torille ja voi kun se tuntui heti niin kotoisalta ja sai hymyn huulille. Joku alkoi jo leikkimielellä ehdottaa bändin buukkaamista jazzeille, mutta ei se sentään niin hyvä ollut kuin mitä meillä Porissa kuullaan.

Vesa Sytelä

Viimeksi kirjoitin kevään merkeistä ja jääkiekosta. Samalla linjalla jatketaan tälläkin kertaa. Tätä kirjoittaessa on Kanadassa meneillään jääkiekon MM-kisat. Siellä “raipet, kamalahdet ja muut matalaotsat” (kuten eräs nimimerkki edellistä kirjoitustani asiantuntevasti kommentoi) ottavat yhteen eri maiden parhaiden pelaajien kanssa.

Eilen (tätä kirjoittaessa) illalla avasivat kisansa Suomi ja Saksa. Suomi oli selkeästi parempi ja vei ansaitusti voiton. Asiaa sen kummemmin analysoimatta pystyi kotikatsomon sohvaltakin saakka näkemään, että molempien taktiikka pohjautui hyvään joukkuepeliin. Kuitenkin, Suomen joukkueesta nousi esiin muutama selkeästi parempi yksilöpelaaja jotka lopulta ratkaisivat pelin Suomelle.

Tiimityö ja joukkue kokonaisuudessaan ovat kaiken a ja o mutta on selvää että hyviä yksilöitä ja suunnannäyttäjiä tarvitaan aina, jokaisessa joukkueessa ja tiimissä. Oli lajista mitä mieltä tahansa, on selvää että mikä tahansa tiimi, vaikka olisi kuinka hyvä paperilla, on juuri niin heikko kuin sen heikoin lenkki ja toisaalta myös niin vahva kuin sen parhaat osat ratkaisevalla hetkellä.

Jääkiekossa valmentaja on se, jonka tehtävänä on kerätä joukkueeseen sopivassa suhteessa sekä joukkueen eteen töitä tekeviä nöyriä puurtajia, että sopivalla hetkellä parrasvaloihin nousevia tähtiä, jotka parhaimmillaan ovat loistavia johtajia mutta saattavat huonoimmillaan olla keskenään naljailevia diivoja. Kun vielä tiedetään, että tappion hetkellä kaikki on valmentajan syytä, olivat pelaajat sitten pelanneet kuinka huonosti tahansa, ei tulisi mieleenikään olla yhdellekään lätkävalmentajalle kateellinen.

Juuri tätä kirjoittaessa on myös selviämässä toisen hienon, tosin Suomessa hieman tuntemattomamman urheilulajin, snookerin maailmanmestari. Siinä heino laji seurattavaksi kaikille niille, jotka haluavat nähdä välillä aivan uskomattomia yksilösuorituksia! Laji ei voisi olla kauempana lätkän vauhdista ja ryminästä mutta siltikin todella viihdyttävää ja värikästä TV-urheilua. Suosittelen lämpimästi.

Ja sitten otsikkoon! En muista milloin viimeksi olen vappuaattona keskellä yötä istunut ulkona viiniä juoden ja mukavia jutellen niin että olisi ollut lämmin! Joistakin vapuista en muista muutenkaan juuri mitään, tai se mitä muistan, ei välttämättä ole muistamisen arvoista – mutta yhtä lämmintä keliä ei muististani ihan heti löydy. Ei voi muuta kuin toivoa että tämä antaa viitteitä hyvistä Jazz-keleistä!