Katja Leppäkoski

Kuinka viehättävän kulunut ja korni sanonta, mutta mitään muuta kuvaavampaa ei tähän olotilaan keksi, kun takana on pari viikkoa melkoista hulinaa, hälinää, puhelimen pirinää, käytännön piloja, tervetulopuheita, valtiovierailuja, sähkökatkoksia, pimennysteipeillä varustettu laina-auto diivalle, ja pari muuta juttua.

Pori Jazzin kokoisen festivaalin suunnittelu ja kokoon saaminen on aina 2-3 vuoden työ, joten rullaavasti pohdimme asioita niin ensi vuodelle, kuin pidemmällä tähtäimellä. Kasaan pitää saada konserttipaikat ja tuotanto, profiilit ja konseptit, budjetit ja rahoitus, yhteistyökumppanit, markkinointi ja visuaalinen ilme, organisaatio, ja tietysti esiintyjät. Aina yritämme kehittää ja oppia edellisestä festivaalista, mutta silti on rehellisesti myönnettävä, että myös joitakin virheitä toistamme vuodesta toiseen. Kuitenkin yksi askel taaksepäin on joskus hyväksyttävää, kun kolme mennään eteenpäin. Näin festarin jälkeen meille tulee aina runsaasti palautetta, joista suurin osa on asiallisia ja niissä saattaa olla jopa fiksuja parannusehdotuksia, jotka mahdollisesti jopa seuraavana vuonna toteutamme. Muutama palaute on tosin joka vuosi myös niin mauton ja epäasiallinen ettei tiedä pitäisi itkeä vai nauraa, joskus kyllä ajattelen että on suorastaan koomista miten joku kuvittelee minun toimitusjohtajana päättävän esim. miesten pisuaarin tarkan määrän ja paikan…

Festivaalilla tilanteet elävät ja muuttuuvat nopeasti, ja lehmän hermot ovat tarpeen. Tästä hyvä esimerkki oli lauantai 19.7. kun tulin kaupungintalolta cocktail-kutsuilta Kirjurinluotoon ja ohjelmassani oli pitää kolmessa eri paikassa tervetulopuheenvuoro. Vettä satoi jo tullessani, mutta ekan tilaisuuden jälkeen totesin että juhlavampi kolttu ja sandaalit on pakko vaihtaa farkkuihin ja sadeviittaan, kun sade yltyi tolkuttomaksi kaatosateeksi. Sitten tuli viesti, että toiseksi viimeinen esiintyjä Shaggy ei ehkä ole lentokoneessaan, ja minuutti siitä, niin lavalta meni sähköt Tower of Powerin soittaessa! Ajattelin että vaihdan nyt farkut ensin, ja panikoin vasta sitten. Vaatteiden vaihdon aikana alkoi taas lavalta kuulua musiikki, ja sen jälkeen tuli viesti että Shaggy on saapunut Helsinkiin. Ja minun roolini oli siinä kohtaa vain ottaa tilannekatsauksia vastaan, muutaman muun harteilla ongelmien oikea ratkaisu tapahtui. Mutta hienolla yhteistyöllä kaikki aina järjestyy, tavalla tai toisella.

Muistan kun itse kävin ensimmäistä kertaa Kirjurinluodon konsertissa opiskeluaikanani 90-luvun alussa, ja siellä penkillä istuessa oli helppo ihmetellä miksi esiintyjävaihto kestää ja miksi tuokin teltta on tuossa kohtaa, ja montaa muuta juttua. Nyt kun itse on puuhassa sisällä, päällimmäiseksi tunteeksi festivaalin jälkeen jää aina se, että kuinka hieno porukka tätä tapahtumaa on tekemässä, jotka eivät koskaan näy mihinkään ulospäin. Olen vilpittömästi iloinen tästä hullunhauskasta jazz-heimosta, jotka festivaalin onneksi ovat tähän juttuun niin paljon hurahtaneet, että laittavat täysillä itsensä peliin Pori Jazzin toteuttamiseksi, sillä ilman heitä tästä ei tulisi mitään!

Suurin kiitos kuuluu vapaaehtoisille ja heidän ryhmänvetäjilleen, jotka ovat mukana juuri siksi, että tämän festarin tekeminen on kivaa. Todella tärkeitä ovat myös hyvät kumppanit niin esitystekniikan, markkinointiviestinnän, rakentamisen kuin monet muut käytännön työn tekijät, samoin kuin yhteistyökumppanit, joista iso osa on ollut mukana jo useamman vuoden. Iso kiitos kuuluu myös meidän omalle ydintiimille ja toimistoporukalle, jotka ovat sydämellä mukana tässä hullunmyllyssä. Kuningas tässä näytelmässä on tietysti esiintyjät, jotka näkyvät (ja kuuluukin näkyä) yleisölle eniten. Tänä vuonna nähtiin hienoja konsertteja, hyviä bailuja, spontaaneja jameja, kokeilevia performansseja. Yhtään kaameaa floppia ei tällä festivaalilla nähty, mikä on aina festarijärjestäjän painajainen, päinvastoin osa esiintyjistä jopa ylitti odotukset.

Kun kerran aloitin kliseellä, niin myös lopetan siihen, kun kerran jo edellinen kappale oli oscar-gaala-tyyppinen kiitosvuodatus: Kunnia sille kelle kunnia kuuluu, eli kaikille edellä mainituille, sekä hienolle yleisölle! Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen – Pori Jazz every year in July.

Vesa Sytelä

Tätä kirjoittaessa olen juuri tullut kuntoilemasta ja kuten tapanani on, luin kuntopyörän päällä jälleen päivän iltapäivälehden. Päivästä ja lehden paksuudesta riippuen aikaa kuluu tuokioon juuri sopiva määrä niin että pääsee mukavasti hikeen. Tänään suurin huomio kiinnittyi urheilusivuihin joiden ykkösaihe oli tietysti juuri päättyneet jalkapallon EM-kisat ja Espanjan täysin ansaittu voitto. Edellisestä mestaruudesta on ikuiseksi alisuorittajaksikin leimatun joukkueen kohdalla kulunut yli 40 vuotta ja jo siitäkin syystä voittoa voi pitää täysin ansaittuna.

Yksi väliotsikko kertoi että “kisojen sympaattisin joukkue voitti”, enkä voi muuta kuin yhtyä tähän sitaattiin. Espanja pelasi, vaikkakin pelaajansa temperamenttisia välillä ovatkin, nöyrää ja joukkueen eteen uhrautuvaa jalkapalloa. Voi vain kuvitella mitä puhumalla 69-vuotias mestarivalmentaja Luis Aragones on saanut pelaajat uskomaan itseensä joukkueena ja pelaamaan määrätietoisesti kohti yhtä ja ainoaa päämäärää. Se ei liene ollut helppoa vahvojen yksilöiden joukkueessa, mutta tulokset puhuvat puolestaan. Aragonesin aikana maa on pääsääntöisesti ollut voittoputkessa ja vanhimpana valmentajana mestaruuden koskaan voittaneen valmentajan asenteesta kertoo jotain se, että hän tarjoutui aikanaan jopa eroamaan maajoukkueen kahden perättäisen tappion jälkeen. Onneksi eroa ei myönnetty.

Vaikkakin täysin eri lähtökohdista, samanlainen nöyryys tuli mieleeni kun viikonloppuna pidettiin ensimmäinen Jazzin toimitsijatapaaminen. Mukana oli jälleen niin uusia tulokkaita kuin jo vuosia mukana olleita vakiokasvoja ja juuri näiden jo monta vuotta mukana olleiden nöyrä ja samalla ihailtavan ylpeä asenne omaan työhön tekee vuodesta toiseen aina yhtä suuren vaikutuksen. On upeaa ja kasvattavaa saada olla mukana seuraamassa, kuinka ihmiset vuodesta toiseen jaksavat innosta puhkuen hypätä mukaan, kuka mihinkin työhön. Olen joka vuosi kuullut kuinka moni sanoo “tämän olevan varmasti viimeinen vuosi” ja kuinka ollakaan seuraavana vuonna nähdään jälleen samoissa merkeissä. Tällaisesta asenteesta ei voi muuta kuin ottaa opikseen, ihan jokaisen!

Nöyrällä asenteella ja ahkeruudella pääsee monessa asiassa pitkälle ja saa aikaan hyviä tuloksia asiassa kuin asiassa, työssä kuin työssä ja tilanteessa kuin tilanteessa. Koko Jazzin toimitsijaorganisaatio on upea esimerkki tällaisesta asenteesta ja siitä kuinka hienoon yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen se on “Jazzheimon” kohdalla johtanut.

On etuoikeutettua olla mukana ja läheltä seuraamassa tällaisen hienon joukon jokavuotista aherrusta!